Mitä Shackleton tekisi

Sata vuotta sitten jäitten vangiksi jäänyt retkikunta onnistui siinä, missä moni yritys nykyään epäonnistuu: rakentamaan kulttuurin, joka kannatteli työyhteisöä myös kriisin iskiessä.

Sanotaan, että yrityskulttuuri on sitä, mitä työpaikalla tapahtuu, kun johto on poissa.

Näiden yllä olevassa valokuvassa vilkuttavien miesten johtaja on kuvan keskellä näkyvässä pienessä pisteessä – pienessä veneessä, seilaamassa poispäin. Tässä vaiheessa, vilkuttaessaan, miehet eivät vielä tiedä, että he eivät näe johtajaansa, tutkimusmatkailija Ernest Shackletonia, seuraavaan neljään kuukauteen. 

Ollaan Eteläisellä jäämerellä, hyisellä Elefanttisaarella, jota armottomampaa paikkaa on vaikea kuvitella. Shackleton, vilkuttavien miesten ja heidät keskelle ei mitään tuoneen tutkimusmatkan johtaja, on lähtenyt viiden muun miehen kanssa hakemaan apua. He liikkuvat jäälohkareiden lomassa pienellä jatkuvasti vettä hörppivällä pelastusveneellä, missionaan löytää heitä ympäröivästä tyhjyydestä joku, jonka avulla koko miehistö saataisiin saarelta turvaan. He etsivät neulaa heinäsuovasta; toista ihmistä sieltä, missä ihmistä ei kerta kaikkiaan ole suunniteltu selviämään. On vuosi 1916, eikä jäämerelle jumiin jäänyt miehistö ole nähnyt toistensa lisäksi ketään puoleentoista vuoteen.

Yrityskulttuuri määrittää, onko työyhteisö itsensä suurin voimavara vai pahin painolasti. Shackletonin retkikunta on esimerkki siitä, miten se, millaiseksi kulttuuri lopulta muodostuu – energiaksi vai taakaksi – on ennen kaikkea päätös. 

Retkikunnan varsinainen missio oli kulkea ensimmäisenä Etelämantereen yli. Se yritys epäonnistui: retkikunnan laiva jäi jumiin jäihin, ja alkuperäisestä suunnitelmasta jouduttiin luopumaan melko aikaisessa vaiheessa.

Alkoi uusi missio ja sen myötä se tarina, joka retkikunnasta kannattaa kertoa myös 100 vuotta myöhemmin. Tarinasta tekee merkittävän ryhmän ja sen johtajan kyky päivittää visiotaan ja ryhmittyä sen taakse – eikä vain kerran, vaan lukuisia kertoja valloitushankkeena alkaneen, sittemmin selviytymistaisteluksi muuttuneen matkansa aikana. 

Historiaan jääminen muutettiin henkiin jäämiseksi. Mantereen kokoisista tavoitteista tehtiin miehen kokoisia. Suunnitelmasta ehtiä ensimmäisenä tuli suunnitelma päästä takaisin muiden joukkoon. Ja kun vanhojen tavoitteiden tilalle luotiin uudet, vanhoja ei enää haikailtu – ne olisivat olleet painolastia, johon nitisevässä laivassa asuessa ei ollut varaa.

Kaikki ne resurssit, jotka oli alun perin varattu valloitukseen, keskitettiin yhteisön ylläpitämiseen. Tilanne oli epävarma, joten kulttuurin oli kestettävä. Matkan alussa sovituista säännöistä ja rutiineista pidettiin kiinni, koska tiedettiin, mikä vallitsevissa olosuhteissa olisi lipsumisen hinta. 

Matkaan lähtiessä oli sovittu: me huolehdimme järjestyksestä, me nimeämme rekikoiramme, me pesemme kukin omat lusikkamme, me laulamme yhteislauluja illallisen jälkeen valloittaaksemme Etelämantereen. 

Kun retkikunnan Endurance-laiva jäi jumiin ja etenemissuunnitelmaa jouduttiin muuttamaan, todettiin uudestaan: me huolehdimme järjestyksestä, kutsumme koiriamme nimellä, puhdistamme lusikkamme ja laulamme illallisen jälkeen ylläpitääksemme toimintakykyämme ja voidaksemme jatkaa keväällä.

Endurance ei kuitenkaan kestänyt kevääseen. Marraskuun kolkkoina päivänä 104 vuotta sitten vesi alkoi tulvia sisälle laivaan, upottaen sen lopulta kokonaan. Miehistö joutui siirtämään leirinsä – kolme venettä ja joitakin telttoja – jäälle. Tavoite, kaiken tekemisen selittävä “miksi” muuttui jälleen, mutta edelleen retkikunta sai suojaa kulttuuristaan. Miehet huolehtivat tuulen pieksemän leirinsä järjestyksestä, kutsuivat koiriaan nimellä, puhdistivat lusikkansa ja lauloivat iltaisin – nyt jäädäkseen henkiin.

Ryhmänjohtaja Shackleton teki kaikkensa rakentaakseen puskurin miehistön ja jatkuvasti heikentyvien olosuhteiden synnyttämän epäluottamuksen välille. Miehille tehtiin selväksi, että vaikka retkellä lähes kaikki oli jo muuttunut, laiva ympäriltä hajonnut, sitoumus työntekijöihin oli vahva ja ehjä. Miehet olivat edelleen töissä ja palkka juoksisi loppuun saakka. He olivat vielä työyhteisö, jolla oli tehtävä ja keinot suoriutua siitä. Shackleton tiesi, että miehistö oli itsensä suurin voimavara. Siksi ne, jotka epäilivät eniten, Shackleton piti erityisen lähellä ja majoitti omaan jäälle pystytettyyn telttaansa. 

Kevään myötä jää telttojen alta suli, pakottaen miehet pelastusveneisiin. Miehistö oli nyt itsensä ainoa voimavara. He soutivat viikon. Lopulta, kylmettyneinä ja nestehukkaisina mutta edelleen samaan suuntaan ponnistelevina, he löysivät Elefanttisaaren.

Yllä oleva kuva on hetkestä, jona miehistö kohtasi viimeisen koitoksensa. Kaikkien muiden haasteiden jälkeen, yhteisön oli kestettävä yhteisön jakaantuminen. Kuusi miestä, Shackleton ja viisi muuta lähtivät hakemaan apua, muut jäivät saarelle. 

Yrityskulttuuri on sitä, mitä työpaikalla tapahtuu, kun johto on poissa. Johtajansa poistuttua, saarelle jääneet miehet jatkoivat sitä, mitä he olivat tehneet siihenkin asti. Heillä oli edelleen tavoite, ja siksi he pitävät edelleen kiinni pelisäännöistään – eivät komentajansa käskystä, vaan itsensä takia. Miehet huolehtivat kumotun soutuveneen ympärille rakennetun leirinsä järjestyksestä. Ei ollut enää koiria, joita kutsua nimellä, mutta yhä edelleen he puhdistivat lusikkansa ja lauloivat iltaisin, sillä se oli heidän suurin suojansa.

Yrityskulttuuri kehittyy vahvaksi ja vaikeuksilta suojaavaksi vain, jos sen keskiössä on ihminen.

Oli kyse mistä tahansa menestyksestä – myymisestä, muutosjohtamisesta, mantereista – on ymmärrettävä, että menestystä voidaan rakentaa ainoastaan ihmisen kokoisista kappaleista. Se, tarttuvatko kappaleet toisiinsa vai irtoavatko ensimmäisestä kolahduksesta, riippuu siitä, mikä liittää ne yhteen: ulkoinen puserrus vai kunkin palasen itse tuottama liima. 

Tarinamme retkikunta pelastuu, koska sen johtaja ymmärsi keskittyä ihmisiin. He olivat olleet avainasemassa jo alkuperäisen tavoitteen tavoittelussa, mutta tilanteen muuttuessa ihmisten ja heidän kokemuksensa merkitys kasvoi entisestään. Vaikka miehistöllä ei ollut jäältä lähdön jälkeen varaa kuljettaa mukanaan yhtään ylimääräistä tavaraa, Shackleton antoi käskyn säilyttää yhteislauluja säestävän banjon. Makuusäkkejä arvottaessa pidettiin huoli, että merimiehet – laivan hierarkiassa alhaisimmat – voittivat lämpimät nahkasäkit, kevyempien villasäkkien jäädessä johtoportaalle. Keskellä hirvittävää soutumatkaa kohti Elefanttisaarta Shackleton otti valtavan riskin päättäessään pystyttää keittiön veneiden vieressä keikkuvalle jäälohkareelle, jotta kriittisesti kylmettyneet miehet saisivat lämmintä ruokaa. Johtajan miehilleen osoittama sitoutuminen resonoi luottamuksena ja kriisitilanteiden läpi kantaneena toimintakykynä.

Jotta johtaja saa ihmiset toimimaan toivomallaan tavalla, johtajan toiminnan syy täytyy olla nuo ihmiset.

Kadottuaan tämän tekstin aloittaneesta kuvasta ja saarelle vilkuttamaan jääneiden tovereittensa näkökentästä, Shackleton ja hänen mukanaan olevat miehet soutivat kaksi viikkoa. Kun he 1500 kilometrin kuluttua pääsivät maihin, heidän veneensä oli jään peittämä ja täynnä vettä. Rantauduttuaan miehet jatkoivat matkaa kävellen. Lähes 40 tunnin kävelyn jälkeen he kuulivat pillin vihellyksen: miehet olivat tulleet kuuloetäisyyden päähän miehitetystä valaanpyyntiasemasta. 

Se tarkoitti sitä, että lopulta, neljä kuukautta kuvanoton jälkeen, myös yllä olevan valokuvan horisonttiin ilmestyi jälleen laiva. Jokainen kaksi vuotta aiemmin matkaan lähtenyt mies palasi hengissä kotiin.

 

Terhi Isokuortti
Rune & Berg Designin copywriter

Kuva: Frank Hurley